Yksi elämän vaikeimpia asioita on itselle ollut anteeksiannon opetteleminen.

Ylipäätänsä koko anteeksianto ja anteeksi pyytäminen ovat niin helkutin
helppoja sanoja, mutta vaikeita sitten kuitenkin käytännössä – varsinkin
parisuhteessa.

Olen elämänaikana ’antanut anteeksi’ monta kertaa ja toki pyytänytkin anteeksi.
Mutta olenko sittenkään?

Kun toinen pyytää anteeksi ja itse elät laput silmissä, on niin helppoa sanoa, että
”joo, joo, tietenkin”. Mutta jos toinen tollailee uudelleen, niin sitä helposti
kyynistyy.

Lopulta sitä sanoo antavansa anteeksi vaikka oikeasti onkin katkera.
Se on kuitenkin niin helppoa sana sanoa tuo ’anteeksi’.

Onhan sen itsekin sanonut monesti ’oikeassa tilanteessa’ ilman, että nyt on varsinaisesti edes
tarkoittanut sitä.

Katkeruus myrkyttää

Olen lueskellut viime aikoina paljon kirjoja juuri anteeksiannosta ja
katkeruudesta.
Varsinkin ajatus, että katkeruus on kuin joisi itse myrkkyjä, mutta haluaisi
jonkun muun saavan myrkytyksen on todella osuva. Totuushan oli monestikin
juuri se, että esimerkiksi parisuhteessa olin vihainen ja katkera ettei toinen
nähnyt tuskaani.

Mitä vähemmän miehet näyttivät kiinnostusta anteeksipyyntöön ja kunnioittamiseen, sitä vihaisemmaksi tuli.
Mutta eihän ne koskaan siitä oppineet. Eihän se oma tuska loppupeleissä koskaan osunut kenenkään muun kohdalle kuin itseeni.
Se, että itse pysyin katkerana, enkä antanut henkilöille anteeksi, teki vain minut
surulliseksi ja vihaiseksi.

Anteeksianto osoittaa vahvuutta

Elin aina vähän siinä uskossa, että niin kauan kun en anna anteeksi, niin teen
hallaa juuri sillä henkilölle joka teki väärin. Että jos oikeasti annan anteeksi ja
päästän irti, niin olen jotenkin heikompi.

Eihän se näin tietenkään mene. Kuten sanoin, itseänihän minä vain piinasin sillä,
että olin katkera ja pohdin ’vääryyksiä’.
Niinpä olen päättänyt, että ei enää.

Tosiasiahan on se, etten minä tee kenenkään teosta ’sallittua’ tai ’hyväksyttävää’
antamalla henkilölle anteeksi. Ei minun esimerkiksi tarvitse palata takaisin
entiseen tai ottaa vaikkapa pettäjää takaisin.

Eihän se anteeksianto sitä tarkoita!

Olen katsonut anteeksiannon enemmänkin niin, että tunnustan tosiasiat ja
henkilön tekemät vääryydet. Mutta päästän niistä irti – ne on todellakin tehty ja
niillä on seurauksia, mutten aio kanniskella niitä lopun elämääni mukanani.

Katkeruutta tärkeämpää onkin minusta tehdä juuri ne omat rajat selväksi.
Voin antaa anteeksi ja annankin. Mutta teoilla on silti seuraukset.

En välttämättä halua elämääni ihmistä joka on minua satuttanut. Ja oikeastaan antamalla
anteeksi olen oppinut sen, että henkilöstä luopuminen onkin ollut helpompaa.
Voin oikeasti tuntea, että henkilö teki väärin, mutta annan anteeksi. Ja sanon
heille hyvästi.

Oivallukset eivät todellakaan ole tehneet anteeksiannosta helppoa. Kamppailen
sen kanssa edelleen. Mutta on jotenkin helpottavampaa elää kun ymmärtää, että
anteeksianto on vahvuutta ja erityisen kannattavaa oman hyvinvoinnin kannalta.
Eli eteenpäin – anteeksiantoa harjoitellen!