Anteron ja Pertin jälkeen koitti ensimmäiset sinkkuvuodet. Niitä muistellessa en
ole aina ihan varma pitäisikö itkeä vai nauraa.

Ongelmahan oli ehkä siinä, että kun nuorena hyppää parisuhteeseen (joka oli
vielä kaikenlisäksi ihan sysipaska), niin sitä ei kliseisesti opi elämään yksin.

Voin sanoa, että kun kolmenkympin tienoilla päädyt yksin vuokrakämppään
luottotiedot menettäneenä niin… ihan järkeviä valintoja ei tullut koko ajan
tehtyä.

Ihan ensin koitti klassinen I Will Survive –vaihe. Rostin tyttö kirjaimellisesti
huuti kajareista olevansa voimissaan kun sitä ajatteli, että miestähän ei enää
tarvita.

Kyllähän siinä oli paljon omaa haluakin, sillä edelliset ongelmalliset
parisuhteet saivat minut kaipaamaan rauhaa, enkä halunnut syöksyä heti uuteen
suhteeseen.

Mutta kun olet tottunut siihen, että joku on elämässä niin monia vuosia, olipa se
sitten terveellinen suhde tai ei, niin yksin olo ei aina ollut kovinkaan helppoa tai
kaunista.

Minulla oli välillä hyvinkin vaikeita hetkiä niin sanotusti sietää
yksinäisyyttä.

Yksin olo on vaikeeta

Ongelmahan on siinä tietenkin se, että sitä yksin olon tunnetta lähtee hyvin usein
paikkailemaan väärillä asioilla.

Ja niin tein minäkin välillä.

Baari-iltoja tuli silloin vietettyä välillä varmaan liikaakin, eivätkä ne aina päättyneet erityisen nätisti.

Jotenkin sitä vaan päätyi illan lopuksi joko jonkun syliin tai sitten yksin itkemään
ikäväänsä ostos-TV:n pariin.

Ne sylikissat ei todellakaan jäänyt mukaan ja ostos-TV:stäkin lähti mukaan pari
tarpeetonta vempainta.

Missään vaiheessa ei aluksi tullut pysähdyttyä miettimään, että mitä sitä oikein
haluaa ja keneltä.

Mutta kyllä niihin ensimmäisiin sinkkuhetkiin alun vaikeuksien jälkeen sisältyi
todella paljon hyvääkin.

Muutaman toilailun jälkeen ryhdyin rohkeammin toteuttamaan omia haaveitani.

Tein matkoja ystävieni kanssa sekä ryhdyin kokeilemaan erilaisia harrastuksia. Luin, piirsin ja kävin joogassa. Varmaankin
siinä oli paljon sitä itsensä etsimistä.

Pahaa oloa rupesin purkamaan lopulta lenkkipoluille, niin kuin varmaan aika moni eronnut.

Kyllähän siinä luonnossa ja kehon loppuun vetämisessä vain on jotakin terapeuttista.

Näin jälkeenpäin olen miettinyt noiden sinkkuhetkien tärkeyttä ja koen, että
yksinolosta olisi hyötyä meille kaikille. Koen, että sinkkuvuodet ovat erinomaista
aikaa:

• Testata omia rajojaan
• Löytää itsestään uusia puolia
• Miettiä mitä elämältä ja kumppanilta haluaa

Kyllähän se vain niin on, että ihmisen on tärkeä osata olla yksin. Eihän se tarkoita etteikö parisuhde olisi mukava ja tärkeä, mutta ilmankin pitää osata olla ja nauttia elämästä. Koskaanhan kun ei tiedä mitä tapahtuu!